Blogikirjoitus: Läheisten tukeminen on osa vastuullista hoitotyötä

18.11.2019

Viime keväänä pohdin miten tai missä suorittaisin hoitotieteen opintoihini kuuluvan kliinisen harjoittelun jakson. Harjoittelun kautta minulle, vuosia neurokirurgisella osastolla sairaanhoitajana toimineelle, tarjoutuisi tilaisuus tutustua johonkin erilaiseen toimintaympäristöön. Huomasin ilmoituksen Suomen neurohoitajien yhdistyksen eli FANNin jäsenlehdessä. Ilmoituksessa kuvailtiin aivovammautuneen läheiselle kehitettävän tuen hanketta ja hankkeeseen haettiin osallistujia. Mielenkiintoni heräsi välittömästi. Tiedustelin sähköpostitse projektikoordinaattori Julia Choustikovalta, olisiko hankkeeseen mahdollista osallistua opiskelijan roolissa. Sain ilokseni nopeasti myöntävän vastauksen.

Eri toimijoiden, niin yritysmaailman, julkisten, kuin muiden tahojen palveluja koskevissa keskusteluissa puhutaan tänä päivänä paljon arvoista, vaikuttavuudesta ja merkityksellisyydestä. Yhdessä nämä edustavat vastuullisuutta. Vastuullisuus näyttäisi toteutuvan eri tavoin. Kun terveydenhuollon toimintoja kehitetään, on tärkeää ja vastuullista kuunnella asiakkaita; sitä tahoa kenelle palvelua tai tukea luodaan. Yhtä tärkeää on näyttöön perustuvuus. Vaikka moni asia olisi hyvin, näyttöä kuitenkin on siitä, että aivovamman saaneen läheinen ei saa tarpeeksi tarvitsemaansa tukea. Aivovammaliiton koordinoiman Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen päämäärä on tärkeä ja selkeä: hankkeessa kehitettävän yhdenmukaisen mallin myötä potilaan läheiset voivat tuntea olevansa jo alkuvaiheessa paremmin huomioituja ja informoituja. He myös saavat halutessaan paremmin vertaistukea. Tämä riippumatta hoitoyksiköstä, aivovamman vaikeusasteesta tai ennusteesta.  Omaisten ja läheisten voimavaraistuminen tukee osaltaan myös aivovammautuneen kuntoutumisvoimavarojen parempaa käyttöönottoa.

Traumaattinen aivovamma on odottamaton tapahtuma. Se vaikuttaa paitsi potilaaseen, myös hänen perheensä ja läheisensä elämään, usein hyvin merkittävällä tavalla. Yksi sekunti, epäonninen tapahtuma tai kohtaaminen saattaa muuttaa peruuttamattomasti ihmisten elämää, tuoden mittaamattomasti huolta, epäuskoa, surua ja ikävää. On lukuisia tarinoita, joista Maria kertoi edellisessä blogikirjoituksessa yhden, oman tarinansa aivovammautuneen puolisona. Tuo tarina kertoo kuitenkin myös resilienssistä. Resilienssi on ominaisuus, jonka avulla on mahdollista nousta ylös sen jälkeen, kun tuntuu, että on kaatunut tai maa alta pettänyt. Sen avulla ihmisen on mahdollista sopeutua traumaan tai kriisiin rakentavalla tavalla. Se on juurikin kykyä nähdä oman tarinan mahdollisuudet vaikeuksien jälkeen. Erikoissairaanhoidossa keskitytään potilaan hoitoon, se on luonnollista, mutta asiakkaan roolissa ovat yhtä lailla potilaan omaiset ja läheiset. He, jotka saavat kantaakseen raskaimman emotionaalisen taakan. Heidän vastuullaan on käytännön asioista huolehtiminen ja uudelleen järjesteleminen, vaikka tuntuisi, että juuri silloin ei jaksa, pysty tai osaa. Heiltä kysytään paljon resilienssiä. Sitä edistävät tuki, tieto ja niiden avulla koettu pystyvyyden tunne.

Kehityshankkeissa sovelletaan olemassa olevaa tietoa, vuoropuhelu ja kuuntelu on tärkeää. Onnistuminen on mahdollista vain asiantuntijuutta jakamalla. Tässä hankkeessa ei voi korostaa liikaa kokemusasiantuntijuutta. Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeessa laaditaan ainoalla oikealla tavalla voimavaraistavan tuen mallia läheiselle: ohjatuissa työpajoissa kokemusasiantuntijat ja ammattilaiset miettivät ja työstävät mallia yhdessä, luottamuksellisesti ja avoimesti. Projekti jatkuu ja uskon että kaikki ovat vakuuttuneita: tästä tulee hyvä!

Työpajojen myötä olen luonnollisesti itse summannut ja läpikäynyt omia kokemuksiani sairaanhoitajana ja aiempia kohtaamisia omaisten kanssa. Muistikuvia on paljon, jostakin syystä sairaalassa valvotut yöt ovat mielessäni aina päällimmäisenä. Monitorit ja hengitysäänet hämärässä, varuillaan ja valppaana olo. Päätös: tänä yönä ei kukaan romahda. Potilaiden vahtiminen kuin he olisivat arvokkaimpia aarteita. Mitä he ovatkin. Jonkun lapsia, äitejä, isiä, isovanhempia, rakkaita, ystäviä, kavereita…Mielikuvissani ovat myös toipumiset ja edistysaskeleet, joista me sairaalan väki usein iloitsemme omaisten ja läheisten kanssa yhdessä. Olen sitä mieltä, että hoitajana saan tehdä merkityksellistä työtä. Mutta mikä tärkeämpää; Tukea aivovammautuneen läheiselle -projekti on osoitus vastuusta ja siitä, miten hoitotyöstä voi ja pitää tehdä vielä vaikuttavampaa. Yksinkertaisesti huomioimalla läheisen asema jo alkuvaiheessa. Hänen, joka potilaalle on usein kannatteleva, jopa välttämätön tuki ja voimavara etenkin sen jälkeen, kun elämä jatkuu kotona.

Kirjoittaja: Satu Hyvärinen, sairaanhoitaja, TtK, TtM-opiskelija Oulun yliopisto

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät, kehittämistyöhön osallistuvat läheiset, opiskelijat sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, OLKA, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto sekä Aivotalo.

© 2019 Aivovammaliitto ry | Tietosuojaseloste | Suunnittelu ja toteutus Haaja

MENU