Kehittämistyö on tasapainoilua kysymysten ja vastausten välillä

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen kehittämistyössä on kevään mittaan ajoittain oltu enemmän kysymysten kuin vastausten äärellä. Kehittämistyö käsitteenä voidaan määritellä tiedon ja käytännön kokemuksien hyödyntämiseksi olemassa olevien menetelmien ja prosessien parantamiseksi sekä uusien luomiseksi. Hankkeen aikana läheiset ovat tuoneet esille selkeitä muutostarpeita saamaansa tukeen vammautuneen hoidon aikana. Kun kuuntelee läheisten tarpeita ja toiveita tuesta ja ohjauksesta, ne eivät kuulostaa lainkaan mahdottomuuksiin meneviltä, vaan pikemminkin hyvin kohtuullisilta toiveilta siinä kohtaa, kun oma elämä on muuttunut silmänräpäyksessä. Silloin kun ei välttämättä ole vielä edes tietoa selviytyykö vammautunut hengissä tai toipuuko hän niin, että voi palata kotiin. Ja jos voi palata, niin minkälainen puoliso, sisarus tai lapsi kotiin sitten palaa. Läheisten toiveita ja tarpeita kuunnellessa ei varmasti kukaan ammattilaisista kiistä niiden oikeellisuutta, ja yksimielisyys tuen kehittämistarpeesta on työpajoissa ollut selvä.

Kevään aikana olemme voimavaraistavan tuen mallia kootessamme monta kertaa törmänneet samaan pohdintaan: kuinka paljon kehitteillä olevan mallin kautta voidaan läheisille tukea luvata?

Voimmeko mainita esimerkiksi neuropsykologin palveluja jo sairaalassaoloaikana, koska kaikissa sairaaloissa neuropsykologia ei ole? Ja jos onkin, mutta vammautunut on siinä kunnossa, ettei psykologia voi tavata, ei läheinenkään silloin pääse neuropsykologin kanssa keskustelemaan, vaikka aivovammojen ymmärtämisessä se olisi erittäin tärkeää.  Voidaanko mainita, että läheinen saa kriisiapua, jos sairaalassa tukea tarjoaa sairaalapastori, joka saattaa kuulostaa uskonnollisen avun tarjoamiselta, ja tämän vuoksi läheinen ei välttämättä tätä apua halua? Voidaanko mainita, että läheinen voi osallistua hoitokokoukseen, jos ei kaikkien kohdalla hoitokokousta saadakaan järjestettyä läheisen toiveesta huolimatta? Kuinka kuvata läheisen polkua vammautuneen hoitopolun rinnalla, kun jokaisen hoitopolku on yksilöllinen? Miten varmistaa, että jokainen läheinen saisi tietoa palveluista silloinkin, kun sairaalassaoloaika jää lyhyeksi, eikä kaikkea ehditä käydä läpi? Mitkä ovat kaikkein tärkeimmät asiat, jotka ainakin pitäisi kertoa? Kuinka paljon vastuuta tiedon antamisesta on hoitohenkilökunnalla ja kuinka paljon vastuuta tiedon hankkimisesta on läheisellä itsellään?

Voimavaraistavan tuen mallin kohdalla joudummekin pohtimaan kannattaako malliin kuvata sitä, mitä on tarjolla vai sitä, mitä pitäisi voida tarjota?

Tämä on erittäin hyvä kysymys. Onko läheiselle kriisitilanteessa enemmän apua siitä, että hän saa tietoa vain olemassa olevista varmoista palveluista sen uhalla, että jokin palvelu jää mainitsematta ja siten hyödyntämättä, vai onko parempi kertoa, että saattaa olla myös mahdollisuus palveluihin, jotka osalta jäävät kuitenkin saamatta? Onko palvelun puuttumisen aiheuttama pettymys kovempi hinta kuin se, että ei saa tietoa palvelusta laisinkaan? Luodaanko ”turhilla” lupauksilla enemmän pettymyksiä tuen tarpeessa oleville läheisille vai tarpeiden esiin tuomisella painetta palveluista vastaaville organisaatioille ja tahoille järjestää näitä läheisten tarvitsemia palveluita?

Mikä on yhden hankkeen tarkoitus ja merkitys suurten muutosten aikaansaamisessa? Riittääkö olemassa olevien ja varmojen palveluiden auki kuvaaminen hankkeen kehittämistyön tulokseksi vai tavoitellaanko palveluiden kehittymistä?

Muutosten ujuttaminen suurten organisaatioiden toimintatapoihin on hidasta ja hankkeen aikana saadaan varmasti aikaan jonkinasteinen tietoisuuden herääminen läheisten tuen tarpeesta ja toivottavasti myös näihin tarpeisiin vastaamista jollain tavoin. Se, kuinka paljon sairaaloissa tarjolla olevaan tukeen pystytään hankkeessa luotavalla voimavaraistavan tuen mallilla vaikuttamaan, jää vielä nähtäväksi. Varmaa on kuitenkin se, että tulevaisuudessa läheisillä itsellään on saatavilla enemmän tietoa omasta roolistaan vammautuneen rinnalla ja sitä kautta mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Voimavaraistavan tuen malli tähtää siis myös läheisten voimaantumiseen. Mutta riittääkö se hankkeen tavoitteiden täyttymiseksi, ja siihen, että tulevaisuudessa läheiset kokevat saaneensa enemmän tietoa ja tukea?

Muun muassa näitä kysymyksiä jäämme hankkeessa pohtimaan kesän ajaksi ja toivottavasti lomien jälkeen palaamme kehittämistyön ääreen taas hieman viisaampina. Onneksi meillä on hieno työryhmä ja yhteistyökumppanit, joiden kanssa vuoropuhelua näistäkin kysymyksistä käydään ja etsitään yhdessä vastauksia! Suuri kiitos myös kaikille palautetta kevään aikana antaneille!

 

Kirjoittajat: Eeva Paavilainen ja Inkeri Hutri, Aivovammaliiton Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen työntekijät

ps. Meille saa lähettää ajatuksia ja pohdintoja näihin ja muihin kysymyksiin liittyen myös kesän aikana sähköpostitse.

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät, kehittämistyöhön osallistuvat läheiset, opiskelijat sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, Aivotalo, OLKA, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto sekä Itä-Suomen yliopisto.

Kokemustoimija ei ole palkkatyöläinen – ei edes pätkä-sellainen!

”Kokemustoimija on Kokemustoimintaverkoston ja siihen kuuluvien järjestöjen kouluttama kokemustiedon jakaja. Kokemustoimijan tehtävä on ymmärryksen ja tiedon lisääminen eri alojen ammattilaisille ja opiskelijoille sekä suurelle yleisölle.” Näin kerrotaan Kokemustoimintaverkoston nettisivuilla.

Kokemustoimijan tehtävänä on ymmärryksen ja tiedon lisääminen. Tämä on esimerkiksi aivovammojen kohdalla erittäin tärkeä tehtävä – vamma kun on usein näkymätön ja sen vuoksi asiaan vihkiytymättömien on vaikea ymmärtää sen aiheuttamia rajoitteita ja oirekuvaa. Aivovammaliitolla on nelisenkymmentä vapaaehtoista kokemustoimijaa. Juuri näin: vapaaehtoista. Kokemustoiminta on vapaaehtoistoimintaa, jota tehdään satunnaisesti, omien voimavarojen mukaan ja pääsääntöisesti palkatta. Kokemustoimintaverkosto suosittaa, että kokemustoimijan keikalle tilaava taho maksaisi kuitenkin matkakorvaukset, jottei ymmärryksen lisäämiseen tähtäävän puheenvuoron pitäjälle tulisi ylimääräisiä kuluja harrastuksestaan.

Kokemustoimintaverkosto teki vuonna 2017 laajan kyselyn, jonka mukaan yksittäisellä kokemustoimijalla on keskimäärin noin neljä keikkaa vuodessa. Kokemustoimija esiintyy siis keskimäärin kerran kolmessa kuukaudessa. Yksi keikka kestää tyypillisimmin puolesta tunnista tuntiin. Kolmasosa vastaajista ei ole saanut harrastuksestaan minkäänlaista korvausta, kolmannekselle maksettiin matkakulut ja kolmannes sai lisäksi palkkion, joka oli keskimäärin 40 euroa per tehtävä. Parhaiten tienaavan kokemustoimijan tienistit ovat siis noin 160 euroa vuodessa – eli noin 13 euroa kuukaudessa. Korostetaan vielä uudelleen, että tähän parhaiten tienaavien, eli 13 euroa kuukaudessa harrastuksestaan nettoavien, joukkoon kuuluu vain 1/3 kaikista maamme kokemustoimijoista. Aivovammaliiton ehkä tämän hetken aktiivisin kokemustoimija tekee 5 – 6 keikkaa vuodessa. Niiden kesto on vaihdellut hieman vajaasta tunnista puoleentoista tuntiin. Yhdestäkään näistä hän ei ole saanut palkkiota. Joissakin tapauksissa on korvattu matkakulut edullisimman kulkuneuvon mukaan sekä tarjottu lounas ja kahvit.

Siitä huolimatta, että kokemustoimijuutta tehdään vapaaehtoispohjalta, parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa, maksimissaan noin tunnin kerrallaan ja useimmiten ilman minkäänlaista palkkiota, käytetään kokemustoimijuutta välillä lyömäaseena.

Erään ihmisen oikeudenkäynnissä vastapuoli – eli tässä tapauksessa vakuutusyhtiö – oli sitä mieltä, että koska kyseinen ihminen voi olla kokemustoimijana, ei aivovamma aiheuta hänelle minkäänlaisia rajoitteita työkykyyn. Vedottiin siihen, että hän jaksoi puhua tunnin. Luennon ideana oli kertoa, miten täysin terveeltä näyttävällä voi olla arjessaan isojakin haasteita. ”Ei vastapuolta kiinnostanut se, miten jouduin lepäämään ennen esitystä saatikka se, miten kuormittunut olin esityksen jälkeen”, tämän esimerkin henkilö kertoo. Oletetaan, että tämä mainittu kokemustoimija kuuluisi heihin, jotka keikkailevat eniten, eli tekevät neljä tunnin mittaista keikkaa vuodessa. Kertokaa minulle yksikin työnantaja, joka huolii palkkalistoilleen henkilön, joka jaksaa tehdä tunnin mittaisen työpäivän neljä kertaa vuodessa. Jos keksitte työnantajan, jolle voi työskennellä tunnin neljästi vuodessa ja joka vieläpä maksaa sellaista palkkaa, jolla tulee toimeen, niin ilmiantakaa hänet minulle heti! Olen varma, että tämän tarinan ihminen, jonka kokemustoimijuutta käytettiin oikeudenkäynnissä työhön rinnastettavana toimintana, tarttuu tehtävään välittömästi ja mielihyvin.

Toisessa tapauksessa Kela eväsi sairauspäivärahan sillä perusteella, että hakija voisi työskennellä kokemusasiantuntijana. Kelan paperissa lukee, että kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset ovat olemassa, mutta hakija kykenee silti tekemään tavanomaista työtään. ”Arviomme mukaan sinulla ei siis ole todettu sellaista sairauden aiheuttamaa työkyvyn alenemista, jonka perusteella voisimme myöntää päivärahaa”, toteaa Kela päätöksessään.

Olin taannoin puhumassa rakennusmiehille työtapaturmien ennaltaehkäisystä ja aivovammoista. Kun minä luennoin asiasta teoriassa, näyttivät miehet varsin skeptisiltä. Kun lauteille astui minun jälkeeni kokemustoimija, joka kertoi vammautumisestaan rakennustyömaalla, kuunteli jokainen vielä hetki sitten epäilevästi teoriaa paasaavaan naiseen suhtautunut raksamies hipihiljaa. Osalla vieri kyynelkin silmästä. ”Se olisin voinut olla minä”, näytti moni ajattelevan.

Kokemustoimijat tekevät erittäin tärkeää työtä, laittavat itsensä likoon ja lisäävät näin ymmärrystä aivovammoista. Olisi toivottavaa, ettei oikeuskäytäntö tai muut instanssit kuivattaisi kokoon tätä todella tärkeää vapaaehtoistoiminnan muotoa. Jos kokemustoiminnan takia evätään henkilöltä minkäänlaisia sosiaalietuuksia rinnastamalla kokemustoiminta työksi, ollaan täysin väärillä linjoilla!

Pia Warvas
tiedottaja, päätoimittaja
Aivovammaliitto ry, Aivoitus-lehti

Määrittääkö temperamentti työyhteisön hyvinvoinnin?

Kaikilla meillä on omanlaisemme temperamentti, joka yleensä pysyy suurin piirtein samanlaisena lapsuudesta aikuisuuteen. Tosin temperamentin voimakkuus voi vaihdellakin ja siihen voi olla erilaisia syitä. Elämä on usein helpompaa, kun ymmärtää omaa ja muiden temperamenttia. Työyhteisössä, kuten elämässä yleensäkin, temperamentin ymmärtäminen auttaa suvaitsemaan erilaisia ihmisiä ja toimintatapoja, mikä on tärkeää kaikkien hyvinvoinnille.

Itse olen ehkä introvertti tai ekstroverttinen introvertti tai jotain siltä väliltä. Mutta mikä on introvertti ja mikä on ekstrovertti? Lyhyesti introverttia kuvataan henkilöksi, joka mieluimmin tekee itsenäisesti työtä. Hän ei ole välttämättä ujo, mutta kaipaa omaa rauhaa enemmän kuin muut. Hän on myös hyvä kuuntelemaan ja miettii yleensä tarkemmin mitä haluaa sanoa eikä hän välttämättä kulje trendien perässä. Ekstrovertti puolestaan toimii mieluimmin ryhmässä ja kaipaa seuraa saadakseen energiaa. Hän on myös spontaani, rohkea ja nopea reagoimaan.

Nykyisin määritellään myös ambivertti, joka on välimuoto, jota pidetään joskus vaikeasti tulkittavana ja joka voi mainiosti työskennellä yksin tai ryhmässä. Hän on toisten mielestä spontaani ja toisten mielestä hiljainen. Kuitenkaan mikään näistä eri tyypeistä ei ole esimerkiksi työelämässä ylitse muiden. Siihen vaikuttavat aivan muut syyt. Jokaisella on elämään, niin työhön kuin vapaa-aikaankin oma panoksensa, on hän sitten introvertti tai ekstrovertti tai jotain siltä väliltä. Onko sitten oikeasti syytä jakaa ihmisiä tiettyihin tyyppeihin, kannattaa itse kunkin miettiä. Lisäksi on hyvä huomioida, että jokaisella on myös erilaisia elämäntilanteita, kuten sairauksia, vammautumisia tai muita haasteita, jotka vaikuttavat elämän kokonaisuuteen, myös työelämään.

Rooleja, onko niitä?

Ennen sanottiin, että jokaisella on oma työroolinsa ja oma vapaa-ajan roolinsa ja muutama muu rooli kaupan päälle. Nykyään puhutaan paljon siitä, että työaika sekoittuu vapaa-aikaan. Työhyvinvoinnin kannalta on hyvä miettiä, mitä se tarkoittaa ja onko se kaikilta osin hyvä asia. Kuitenkin nykyisin myös arvostetaan enemmän vapaa-aikaa ja jatkuvasti liian kiireisen oloista henkilöä saatetaan tarkkailla huolestuneena. Hyvinvoinnin kannalta on mielestäni tärkeää osata erottaa vapaa-aika työajasta. Ihminen kaipaa lepoa sekä vapaa-ajan tekemistä. Hän haluaa viettää aikaa läheistensä kanssa, harrastaa ja levätä. Onko vapaa-aika toisilla sitten nykyisin liian kiireistä, onkin jo toinen juttu. Onko liikaa harrastuksia ja onko ihminen, joka on vapaa-ajallakin kiireinen välttämättä hyvinvoiva? Toisaalta mikä on toiselle kiireistä, voi olla toiselle mukavan touhukasta. Nykyään puhutaan myös siitä, että tylsistyminen sopivassa määrin kehittää mielikuvitusta ja kärsivällisyyttä.

Työntekijän sanotaan olevan onnellinen silloin, kun hän on löytänyt vahvuuksiaan ja arvojaan tukevan työn ja työyhteisön. Työntekijä on työpaikallaankin ihminen kaikkine tunteineen ja arvoineen. Koska johtajan rooli ei voi enää tänä päivänä olla valvova, työntekijöiden rooli on itsenäisempi ja aktiivisempi, ja rooli, jossa voidaan käyttää erityisosaamista organisaation hyväksi. Tämä pätee myös muuhun elämään. Onnea elämään tuovat muun muassa arvostus, läheisyys, rakkaus ja tunne, että elämä kantaa.

Erilaisuudella vahvuutta

Työyhteisö on vahva, kun hyväksytään erilaiset temperamentit ja erilaiset ihmiset. Työtä hakiessa voi eteen tulla työpaikkailmoitus, jossa haetaan ns. hyvää tyyppiä. Kenties rivien välistä on luettavissa, että haetaan tyyppiä, joka on samanlainen kuin olemassa oleva porukka. Ajatuksessa on jotain hyvää, mutta mielestäni myös päinvastaista. Täysin samantyyppinen porukka voi esimerkiksi toimia koko ajan hitaalla vaihteella tai sitten hyppelehtiä asioista toiseen ilman minkäänlaista harkintaa. Toisaalta on tärkeää, että ryhmäydytään, kun tulee uusia ihmisiä taloon, ja että sovitaan mukavasti muutoin yhteen.

Mikä sitten on hyvä tyyppi, on hyvä kysymys. Yksi kokee hyvän tyypin tietynlaiseksi ja toinen toisenlaiseksi. Saman aikakauden työntekijät tuovat jonkin verran ennustettavuutta, koska on yleensä helppoa tehdä yhteistyötä samalla tavoin ajattelevien kanssa. Toisaalta siinä tapauksessa voi vallita aika yksipuolinenkin maailmankuva. Tärkeää onkin, että löytyy omista näkemyksistä poikkeavia näkemyksiä, joita tarvitaan niin muuttuvassa työelämässä kuin muutoinkin elämässä. Siihen puolestaan tarvitaan eri ikäisiä ja erilaisia ihmisiä ja sitä kautta oman ajattelun laajentamista. Aina ei ole siis välttämättä väärin, että vastustaa muutosta eikä aina ole oikein hypätä uuteen ideaan täysillä ilman suunnittelua. Molemmista puolista voi koitua hyvää, tai ainakin syntyy keskustelua hyvistä ja huonoista puolista. Mikä pätee työelämässä, pätee mielestäni aika pitkälti myös muussakin elämässä.

Olemme Aivovammaliiton toimistolla tällä hetkellä pieni, mutta pippurinen porukka, jossa on eri-ikäisiä ja erilaisia hyviä tyyppejä, joilla on paljon monipuolista asiantuntijuutta ja kokemusta. Tämä on työyhteisö, jossa on moniosaajia, joilla on runsaasti uusia ajatuksia ja intoa tarttua uusiin asioihin sekä tiukan paikan tullen voimaa yhdessä kohdata ja ratkaista vaikeatkin tilanteet.

 

Sirpa Salonen
järjestöassistentti, Aivovammaliitto ry

Arvokas elämä vaikuttavuuden hankinnan avulla

Palvelujen hankinnassa ollaan siirtymässä suoritteiden hankinnasta vaikuttavuuden eli asiakkaan saaman lopputuleman hankintaan. Hankkimalla asiakkaalle merkityksellisiä ja vaikuttavia asioita saadaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja pitkäaikaista säästöä taloudellisesti. Meillä jokaisella on erilaiset tarpeet ja toiveet, jotka vaihtelevat elämäntilanteen, iän, sairauksien tuomien toimintakyvyn rajoitteiden tai henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi.

Voisiko asiaa lähteä tarkastelemaan Maslowin tarvehierarkian kautta. Pystyäksemme elämään hyvää ja omannäköistä elämää, tulisi kaikkien Maslowin tarvehierarkiapyramidissa olevien tarpeiden olla tyydytetty tai ainakin huomioitu.

Fysiologisten tarpeiden tyydyttyminen on elinehto elämälle. Näitä tarpeita ovat esimerkiksi hengittäminen, ruoka, liikunta, vesi ja uni. Voimme parantaa omaa hyvinvointiamme terveellisellä ruualla, riittävällä liikunnalla ja unella.

Turvallisuuden tunne lisää elämään vakautta ja terveyttä. Ilman turvallisuuden tunnetta ihminen voi kokea stressiä ja hermostuneisuutta.

Meillä on myös sosiaalisia tarpeita eli tarve olla rakastettu ja rakastaa, kuulua johonkin ryhmään ja olla hyväksytty. Tämä tarve on ollut nyt koronapandemian aikaan monella ihmisellä epätyydytetty ja se on voinut aiheuttaa ahdistusta ja stressiä. Toiset ihmiset tarvitsevat enemmän sosiaalisia suhteita, kun taas toiset voivat tarvita enemmän omaa aikaa.

Arvonanto: Ihminen tarvitsee itseluottamusta ja tunnetta olevansa arvokas. Tämän avulla ihminen pystyy solmimaan terveitä ihmissuhteita ja menestymään esimerkiksi työelämässä tai elämässä yleensäkin.

Itsensä toteuttamisen tarpeet sisältävät eri taitojen kehittämisen ja oman työmme suorittamisen. Nämä halut liittyvät moraaliseen ja henkiseen kehittymiseemme etsiessämme elämän tarkoitusta. Tähän voi kuulua esimerkiksi itsensä kehittäminen ja uusien taitojen oppiminen.

Minun arvokkaaseen ja hyvään elämään kuuluu liikuntaa päivittäin jossain muodossa, terveellistä ruokaa ja riittävästi unta. Turvallisuuden tunteeni muodostuu mm. luotettavista läheissuhteista ja merkityksellisestä työpaikasta. Tarvitsen sosiaalisia kontakteja ja haluan kokea olevani rakastettu ja arvokas. Haluan osoittaa rakkautta lähimmäisilleni ja ystäville. Tykkään työskennellä ihmisten kanssa ja saan toisista ihmisistä voimaa. Olen onnellinen, jos pystyn jatkuvasti oppimaan uusia taitoja joko opiskellen tai toisilta ihmisiltä.

Millaisista asioista sinun arvokas ja hyvä elämä voisi koostua?

Jos aivovammaisten henkilöiden palveluiden lähtökohtana olisi hyvä ja arvokas elämä, osatavoitteet ja keinot niihin pääsemiseksi voisivat löytyä tarvehierarkiasta. Tällöin hankittavia palveluita ei voi niputtaa yhteen palveluun tai suoritukseen, vaan jokaiselle henkilölle tulee hankkia juuri hänelle sopivat palvelut. Aivovammaisten henkilöiden oireet ja haasteet arjessa vaihtelevat paljon. Kahta samanlaista oirekuvaa ei ole, vaan jokaisen tarina on ainutkertainen. Tämän vuoksi jokaisella aivovammaisella on oikeus riittäviin tutkimuksiin, terapioihin, sosiaaliturvaan, kuntoutukseen ja hoitoon.

Aivovammaliitossa me ajamme aivovammaisten henkilöiden etuja, että jokaisella on mahdollisuus oman näköiseen ja arvokkaaseen elämään.

Toivotan mukavaa kesää ja vietetään erilainen kesä muistaen turvallisuus liikkuessa.

Päivi Puhakka
Toiminnanjohtaja, Aivovammaliitto

 

 

 

Läheisen ajatuksia kohtaamisen tärkeydestä

Elämme poikkeuksellisia aikoja ja Valtioneuvoston asettamilla rajoitustoimenpiteillä on ollut vaikutusta kaikkien meidän arkeen. Erilaiset tapaamiset on poistettu kalenterista yksi kerrallaan ja niin kävi myös maalis- ja huhtikuulle suunnitelluille Tukea aivovammautuneen läheiselle –hankkeen työpajoille. Vaikka päätös varmasti oli vaikea, oli se ainoa oikea. Näinä aikoina emme ole vain vastuussa itsestämme, vaan myös läheisistämme.

Olen mukana hankkeessa läheisenä ja edustan läheisistä sisaruksen näkökulmaa. Veljeni vammautui liikenneonnettomuudessa reilu 18 vuotta sitten ja tuolloin myös itse aloin opetella uutta rooliani aivovammautuneen läheisenä.

Hankkeen kannalta on hyvä, että olemme saaneet syksyn 2019 aikana jo pohjan aikaiseksi. Parhaillaan projektin työntekijät varmasti miettivät, miten korvata peruuntuneet tapaamiset ja toivottavasti ratkaisu löytyy. Tekniikka mahdollistaa meille paljon, mutta aitoa ihmisten välistä kohtaamista se ei koskaan tule korvaamaan. Tapaamiset, joissa olemme läheisten kesken keskustelleet avoimesti, mutta ehdottoman luottamuksellisesti, ovat tarjonneet varmasti jokaiselle paljon. Samoin tapaamiset läheisten ja ammattilaisten kesken ovat tarjonneet hyviä näkökulmia, joissa molempien on mahdollista heijastella ja haastaa myös omaa ajatteluaan. Onkin ollut todella antoisaa päästä jakamaan omia kokemuksiaan ammattilaisille siitä, minkälaista tukea läheisenä sai ja toisaalta minkälaista tukea olisi tilanteessa kaivannut. Toki oman haasteensa on tuonut se, miten kertoa niistä ei niin hyvistä kohtaamisista siten, ettei se näyttäydy ammattilaisille kritiikkinä heidän tekemäänsä elintärkeää työtä kohtaan.

Kokemukseni mukaan nimenomaan kohtaaminen on mahdollistanut sen, että ajatuksia on vaihdettu avoimesti ja keskusteluissa on annettu virran viedä mukanaan. Jokainen osallistuja on saanut tuoda esille omaa ajatusten virtaa, josta projektin työntekijät ovat jalostaneet pohjan aivovammapotilaan läheisen voimavaraistavan tuen mallille ja siihen liittyvälle tukimateriaalille. Tapaamisissa jokainen meistä on tuonut esille oman persoonansa ja tätä kautta luonut pohjan aidolle kohtaamiselle ja myös välittämiselle. Jokainen osallistuja on välittänyt siitä, että hankkeen avulla saadaan malli, joka mahdollistaa tuen aivovamman saaneen läheisille ja ammattilaisille työkalut sen tuen antamiseen. Välittämisestä löytyy myös syy, miksi keskustelu kohtaamisissa on ollut alusta asti luontevaa. Me kaikki jaamme osaltamme saman kokemuksen: hetken, jolloin aivovamma tuli pysyväksi osaksi elämäämme ja niissä hetkissä jaettu kokemus kohtaamisesta läheisen ja ammattilaisen kesken.

Hankkeen kannalta on erinomaista, että pääsimme jo aikaisemmin testaamaan virtuaalista työpajaa Lasten ja nuorten tukeminen kriisissä –osion työstämisessä. Virtuaalinen työpaja tarjosi ajasta ja paikasta riippumattoman osallistumisen, joka osaltaan helpotti muuten kiireisessä arjessa. Ajatuksia pystyi kirjaamaan, kun niitä syntyi ja toisaalta taas muiden ajatuksia lukiessa omatkin ajatukset koostuivat uudeksi tekstiksi alustalle. Ansiokkaasti myös hankkeen projektisuunnittelija Eeva osallistui alustalla tapahtuvaan keskusteluun kirjoittelemalla lisäkysymyksiä ja tätä kautta pääsimme jalostamaan omaa ajatteluamme pidemmälle ja tarkentamaan kirjoittamaamme. Mutta kun tekstiä työstetään tavallaan anonyymisti ja pois jäävät jaetut ilmeet, eleet ja ajatuksen virta, niin aina jotain jää puuttumaan. Ja tässä kohdin se puuttuva palanen on kohtaaminen ja siinä jaettu yhteinen, vaikka ei aina yhtenäinen, ajatus.

Koska tämänhetkinen tilanne ei kohtaamista salli, on keksittävä muita keinoja. Onneksi elämme ajassa, jossa tekniikka tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Poikkeusaikoina voimme oppia paljon uutta ja toisaalta monissa asioissa palata niihin perusteisiin. Varmasti tämän kevään jälkeen jokainen meistä muistaa sen, kuinka tärkeää on toisen ihmisen kohtaaminen.

Lopuksi haluan vielä omalta osaltani lausua Aivovammaliitolle, hankkeen työntekijöille ja kaikille hankkeessa mukana olleille läheisille ja ammattilaisille kiitoksen. Hankkeen tärkeyttä on mahdoton korostaa liikaa.

Toivotan kaikille poikkeusoloista huolimatta mukavaa kevättä ja kesää. Kohtaamisiin hankkeen parissa!

Ida Ruponen, Helsinki

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät, kehittämistyöhön osallistuvat läheiset, opiskelijat sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, Aivotalo, OLKA, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto sekä Itä-Suomen yliopisto.