Blogi-kirjoitus: Aivovammapotilaan läheisen voimavaraistava tuki sairaalassa

Valmistuin juuri viime vuoden joulukuussa sairaanhoitajaksi Metropolia-ammattikorkeakoulusta. Hoitoalalla olen ehtinyt työskennellä jo useita vuosia lähihoitajana ja sairaanhoitajan sijaisena erilaisissa työpaikoissa. Keväästä 2018 lähtien olen työskennellyt Peijaksen sairaalassa HUSilla erikoissairaanhoidon puolella keuhkopotilaita hoitaen. Samalta käytävältä löytyy myös neurologian vuodeosasto.

Viime syksynä aloitin opinnäytetyön tekemisen ja hain Aivovammaliiton Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen. Tein opinnäytetyöni kuvailevana kirjallisuuskatsauksena ja aiheenani oli aivovammapotilaan läheisen voimavaraistava tuki sairaalassa. Aihe oli erittäin mielenkiintoinen ja antoi itselleni erilaista näkökulmaa potilaan hoitamiseen sekä läheisen huomioimiseen. Aiemmin hoitaminen on ollut hyvin potilaskeskeistä ja läheinen on jäänyt vähemmälle huomiolle. Nykyään on alettu kiinnittämään enemmän huomiota läheisiin ja heidän tarpeisiinsa, mikä vaikuttaa positiivisesti myös potilaan hoitotulokseen.

Sairaalahoitoon joutuminen itsessään on aina stressaava tilanne, joka luo haasteita potilaalle ja läheiselle. Tällöin kyky selviytyä tilanteesta joutuu koetukselle. Koko hoitohenkilöstö on avainasemassa läheisen voimavaraistamisessa, mutta opinnäytetyössäni käsittelin enimmäkseen sitä, kuinka sairaanhoitaja voi voimavaraistaa läheistä ja ohjata tarvittaessa erilaisten tukien äärelle.

Opinnäytetyössäni nousi kolme keskeistä voimavaraistavan tuen osa-aluetta: Tiedollinen, emotionaalinen ja käytännön tuki. Työni jakautui läheisen voimavaraistumisen haasteisiin ja voimavaraistumisen edistämiseen.  Voimavaraistumisen haasteet muodostuivat läheisen tuen tarpeista ja tarjotun tuen kokemuksista ja voimavaraistumisen edistäminen muodostui vertaistuesta, voimavaraistumiseen vaikuttavista tekijöistä sekä sairaanhoitajan tarjoamasta tuesta. Sairaanhoitajilta vaaditaan paljon ammattitaitoa ja kykyä huomioida sekä kuunnella läheisiä, että läheisen voimavaraistuminen sairaalassa olisi mahdollista.

Eniten tietoa kaivataan heti vammautumisen alkuvaiheessa vamman aiheuttamista oireista ja vahingoista. Tiedottamisessa on edelleen parantamisen varaa, koska tiedottaminen tulisi tapahtua ymmärrettävästi ja rehellisesti. Traumaattisesti aivovammautunut ei kykene muistamaan vastaanottamaansa tietoa ja tästä syystä läheinen on erittäin tärkeä tekijä tiedon muistamisessa sekä hyödyntämisessä. Sairaanhoitajilta toivotaan ohjaamista vertaistuen ja taloudellisten tukien äärelle. Itsellenikään ei ole aina täysin selvää mistä hakea tukea erilaisiin tarpeisiin. Usein otetaan yhteyttä sosiaalihoitajaan taloudellisissa asioissa, koska on tärkeää saada tietoa etenkin taloudellisista tuista ja palveluista jo sairaalassa oloaikana, jotta näiden hakeminen ja saavuttaminen olisi kotiutumisvaiheessa helpompaa.

Vertaistuella on suuri merkitys läheisen voimavaraistumisessa, koska sieltä saa tiedollista, emotionaalista ja käytännön tukea. Vertaistukiryhmissä on mahdollista jakaa kokemuksia ja henkilökohtaista taakkaa sekä saada apua ongelmiin. Emotionaalista tukea on tarjolla paremmin kuin tiedollista tukea. Sairaanhoitaja viettää paljon aikaa potilaan ja läheisen kanssa, jolloin voi syntyä hyvä keskinäinen yhteys, joka parantaa läheisten tuen saamista. Emotionaaliseen tukeen kuuluu välittäminen ja kuunteleminen, joka auttaa pääsemään yli vaikeasta tilanteesta. Käytännön tuki sisältää tukemista päätöksenteossa, hyvinvoinnin edistämistä ja läheisen rohkaisemista hoitoon osallistumiseen.

Toki neurologiset potilaat ovat omana ryhmänään erityisiä, koska he ovat hyvin riippuvaisia läheisistään miltei kaikessa. Koen, että tästä hankkeesta olisi hyötyä myös muille erikoisaloille ja kaikkien potilaiden läheisille. Tuen mallia voisi muokata potilasaineiston ja heidän läheistensä tarpeiden mukaan. Itse ainakin hyödynnän oppimaani omassa työssäni ja olen ottanut nykyään enemmän läheisiä huomioon potilaan hoidossa. Läheisiltä saa hyvin yksityiskohtaista tietoa, jolla on vaikutusta potilaan hyvinvointiin ja hoitoon. Omalta kohdaltani olen jo huomannut positiivisia vaikutuksia potilaan hoitotuloksiin ja yleiseen tyytyväisyyteen. Aiemmin kerroin läheiselle lääkityksestä ja hoidosta sekä kuinka toimia kotona, mutta nyt olen ottanut läheisen mukaan tiiviimmin ja huomannut todella suuren vaikutuksen hoidon lopputulokseen.

Tietysti läheisen huomioiminen vie enemmän aikaa ja resursseja, mutta mielestäni se ei ole ollut hukkaan heitettyä aikaa vaan päinvastoin. Läheisen huomioimisella ja tukemisella voidaan vähentää turhia sairaalakäyntejä, joka lopulta vähentää sairaanhoitajienkin työtä. Eli läheisen huomioiminen hyödyttää kaikkia ja voidaan lukea terveyden edistämiseksi. Läheiset ovat osaltaan voimavara myös sairaanhoitajille.

Kirjoittaja: Noora Vuorenmaa, sairaanhoitaja

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät, kehittämistyöhön osallistuvat läheiset, opiskelijat sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, OLKA, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto, Itä-Suomen Yliopisto sekä Aivotalo.

 

 

 

Blogikirjoitus: Läheisten tukeminen on osa vastuullista hoitotyötä

Viime keväänä pohdin miten tai missä suorittaisin hoitotieteen opintoihini kuuluvan kliinisen harjoittelun jakson. Harjoittelun kautta minulle, vuosia neurokirurgisella osastolla sairaanhoitajana toimineelle, tarjoutuisi tilaisuus tutustua johonkin erilaiseen toimintaympäristöön. Huomasin ilmoituksen Suomen neurohoitajien yhdistyksen eli FANNin jäsenlehdessä. Ilmoituksessa kuvailtiin aivovammautuneen läheiselle kehitettävän tuen hanketta ja hankkeeseen haettiin osallistujia. Mielenkiintoni heräsi välittömästi. Tiedustelin sähköpostitse projektikoordinaattori Julia Choustikovalta, olisiko hankkeeseen mahdollista osallistua opiskelijan roolissa. Sain ilokseni nopeasti myöntävän vastauksen.

Eri toimijoiden, niin yritysmaailman, julkisten, kuin muiden tahojen palveluja koskevissa keskusteluissa puhutaan tänä päivänä paljon arvoista, vaikuttavuudesta ja merkityksellisyydestä. Yhdessä nämä edustavat vastuullisuutta. Vastuullisuus näyttäisi toteutuvan eri tavoin. Kun terveydenhuollon toimintoja kehitetään, on tärkeää ja vastuullista kuunnella asiakkaita; sitä tahoa kenelle palvelua tai tukea luodaan. Yhtä tärkeää on näyttöön perustuvuus. Vaikka moni asia olisi hyvin, näyttöä kuitenkin on siitä, että aivovamman saaneen läheinen ei saa tarpeeksi tarvitsemaansa tukea. Aivovammaliiton koordinoiman Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen päämäärä on tärkeä ja selkeä: hankkeessa kehitettävän yhdenmukaisen mallin myötä potilaan läheiset voivat tuntea olevansa jo alkuvaiheessa paremmin huomioituja ja informoituja. He myös saavat halutessaan paremmin vertaistukea. Tämä riippumatta hoitoyksiköstä, aivovamman vaikeusasteesta tai ennusteesta.  Omaisten ja läheisten voimavaraistuminen tukee osaltaan myös aivovammautuneen kuntoutumisvoimavarojen parempaa käyttöönottoa.

Traumaattinen aivovamma on odottamaton tapahtuma. Se vaikuttaa paitsi potilaaseen, myös hänen perheensä ja läheisensä elämään, usein hyvin merkittävällä tavalla. Yksi sekunti, epäonninen tapahtuma tai kohtaaminen saattaa muuttaa peruuttamattomasti ihmisten elämää, tuoden mittaamattomasti huolta, epäuskoa, surua ja ikävää. On lukuisia tarinoita, joista Maria kertoi edellisessä blogikirjoituksessa yhden, oman tarinansa aivovammautuneen puolisona. Tuo tarina kertoo kuitenkin myös resilienssistä. Resilienssi on ominaisuus, jonka avulla on mahdollista nousta ylös sen jälkeen, kun tuntuu, että on kaatunut tai maa alta pettänyt. Sen avulla ihmisen on mahdollista sopeutua traumaan tai kriisiin rakentavalla tavalla. Se on juurikin kykyä nähdä oman tarinan mahdollisuudet vaikeuksien jälkeen. Erikoissairaanhoidossa keskitytään potilaan hoitoon, se on luonnollista, mutta asiakkaan roolissa ovat yhtä lailla potilaan omaiset ja läheiset. He, jotka saavat kantaakseen raskaimman emotionaalisen taakan. Heidän vastuullaan on käytännön asioista huolehtiminen ja uudelleen järjesteleminen, vaikka tuntuisi, että juuri silloin ei jaksa, pysty tai osaa. Heiltä kysytään paljon resilienssiä. Sitä edistävät tuki, tieto ja niiden avulla koettu pystyvyyden tunne.

Kehityshankkeissa sovelletaan olemassa olevaa tietoa, vuoropuhelu ja kuuntelu on tärkeää. Onnistuminen on mahdollista vain asiantuntijuutta jakamalla. Tässä hankkeessa ei voi korostaa liikaa kokemusasiantuntijuutta. Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeessa laaditaan ainoalla oikealla tavalla voimavaraistavan tuen mallia läheiselle: ohjatuissa työpajoissa kokemusasiantuntijat ja ammattilaiset miettivät ja työstävät mallia yhdessä, luottamuksellisesti ja avoimesti. Projekti jatkuu ja uskon että kaikki ovat vakuuttuneita: tästä tulee hyvä!

Työpajojen myötä olen luonnollisesti itse summannut ja läpikäynyt omia kokemuksiani sairaanhoitajana ja aiempia kohtaamisia omaisten kanssa. Muistikuvia on paljon, jostakin syystä sairaalassa valvotut yöt ovat mielessäni aina päällimmäisenä. Monitorit ja hengitysäänet hämärässä, varuillaan ja valppaana olo. Päätös: tänä yönä ei kukaan romahda. Potilaiden vahtiminen kuin he olisivat arvokkaimpia aarteita. Mitä he ovatkin. Jonkun lapsia, äitejä, isiä, isovanhempia, rakkaita, ystäviä, kavereita…Mielikuvissani ovat myös toipumiset ja edistysaskeleet, joista me sairaalan väki usein iloitsemme omaisten ja läheisten kanssa yhdessä. Olen sitä mieltä, että hoitajana saan tehdä merkityksellistä työtä. Mutta mikä tärkeämpää; Tukea aivovammautuneen läheiselle -projekti on osoitus vastuusta ja siitä, miten hoitotyöstä voi ja pitää tehdä vielä vaikuttavampaa. Yksinkertaisesti huomioimalla läheisen asema jo alkuvaiheessa. Hänen, joka potilaalle on usein kannatteleva, jopa välttämätön tuki ja voimavara etenkin sen jälkeen, kun elämä jatkuu kotona.

Kirjoittaja: Satu Hyvärinen, sairaanhoitaja, TtK, TtM-opiskelija Oulun yliopisto

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät, kehittämistyöhön osallistuvat läheiset, opiskelijat sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, OLKA, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto sekä Aivotalo.

Blogikirjoitus: Oman tarinani mahdollisuudet

Minun tarinani alkaa 4.12.2011, kun aviomieheni putoaa alas porrastasanteelta ja lyö takaraivonsa voimalla lattiaan. Ensiavussa todettiin aivoverenvuoto ja mieheni siirrettiin 200 km:n päähän Oulun yliopistolliseen sairaalaan tehohoitoon. Oulussa tehtiin magneettikuvaus, jossa todettiin erittäin laaja-alaiset vauriot.

Kun mieheni oli siirretty Ouluun, lääkäri ilmoittaa puhelimessa minulle kylmän totuuden; ”jos miehesi tuosta herää hän ei puhu, ei kävele, ei muista eikä tunne teitä. Hän todennäköisesti jää sänkypotilaaksi loppuelämäksi”. Tuntui, että koko elämä romahti sillä hetkellä, enkä edes oikein ymmärtänyt mikä miehelläni oli. Kaikki oli muuttunut silmänräpäyksessä ja minulle puhuttiin vain kallovammasta. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta.

Perheeseemme kuuluivat myös 6-vuotias tytär ja 2-vuotias poika. Ilman äitini tukea en olisi selvinnyt arjesta lasten kanssa ensimmäisten viikkojen aikana. Äitini vei minut työterveyslääkärille ja kertoi kaiken tapahtuneen puolestani, itse vain itkin hillittömästi. Kolmen viikon aikana painoni putosi 10kg, mikä kertoo siitä järkyttävästä stressitilasta, jossa omainen joutuu elämään, kun seuraa sivusta rakkaansa taistelua hengestään. Työterveyslääkäri ohjasi minut psykiatrisen hoitajan juttusille. Käynneistä hänen luonaan oli valtavan iso apu henkiseen paineeseen.

Vasta 20.12. mieheni alkoi palata takaisin ”tähän maailmaan”. Pahin vaurioalue oli aivojen vasemmassa lohkossa, joka vaikutti kommunikointiin ja halvaannutti oikean puolen raajat. Nenämahaletku poistettiin Joulupäivänä ja sain syöttää häntä ensimmäistä kertaa. Mieheni näytti sairaalasängyssä pieneltä vauvalta, jota syötettiin, juotettiin, vaihdettiin vaipat ja joka vain katselee ympärillään olevaa maailmaa tajuamatta siitä mitään. Hän reagoi kahden päivän aikana ainoastaan muutamalla sanalla, kuitenkin niillä tärkeimmillä: ”Niin määki sua”, kun sanoin hänelle, että ”Rakastan sua”.

Kuukauden jälkeen hänet siirrettiin keskussairaalaan neurologiselle osastolle. Silloin alkoivatkin todelliset vaikeudet. Aggressiivinen ja vihamielinen käytös. Miehelläni ei ollut aavistustakaan miksi hän oli sairaalassa ja mitä oli tapahtunut. Muisti oli olematon ja hän vain toisteli samoja asioita. Itsestäni tuntui siltä, kuin mieheni olisi sairastunut silmänräpäyksessä aggressiiviseen Alzheimerin tautiin. Samaan aikaan fysioterapeutin kuntoutus alkoi tuottaa tulosta ja loppiaisena mieheni otti ensimmäiset askeleet osastolla. Toimivat jalat ja toimimaton pää oli erittäin huono yhdistelmä.

Lapset saivat tavata isänsä, kun kriittinen tehohoitojakso oli ohi. Tämä odotettu tapaaminen lapsien ja isän kanssa oli uudenvuodenpäivänä. Tyttäremme osalta tapaaminen jäi viimeiseksi. Isän muuttunut käytös, olemus ja persoonallisuus olivat hänelle liikaa. Päätimme antaa hänen sulatella asiaa mummulassa, kun poikani kanssa vierailtiin sairaalassa. Poikamme oli niin pieni, ettei hän huomannut isän muuttuneen millään tavoin. Päinvastoin, hänestä oli mukavaa, kun sai työntää isää pyörätuolissa.

Kun mieheni siirtyi terveyskeskuksen kuntoutusosastolle, olin ollut 5 viikkoa sairauslomalla ja päätin palata takaisin töihin. Joka ilta olin mieheni luona sairaalassa. Pian alkoivat ensimmäiset kotikäynnit muutaman tunnin mittaisina, sitten ensimmäiset viikonloput kotona ja helmikuun puolessa välissä hän kotiutui. Tyttäremme paha olo alkoi kevään aikana pahentua ja kävimme neuvolassa juttelemassa asiasta. Asia helpottui jonkin verran, mutta silti havaitsin, että mieheni ja tyttäreni välissä oli jokin näkymätön este.

Maaliskuussa 2012 mieheni lähti vaativan laitoskuntoutuksen jaksolle kuukaudeksi. Jakso oli koko perheelle erittäin raskas. Mieheni ei ymmärtänyt tilaansa eikä sitä, miksi hänen piti olla sairaalassa. Itsetuhoiset ajatukset alkoivat hiipiä mieheni mieleen, mikä entisestään lisäsi huolta ja murhetta minulle. Kuntoutusjaksolla miehelleni tehtiin laajat tutkimukset, jossa hänellä todettiin erittäin vaikea aivovamma.

Tukea tarvitaan

Jälkeenpäin voin todeta, että mieheni hoito koko sairaalajaksolla oli ensiluokkaista ja tunsin, että hän oli turvallisissa käsissä. Tässä akuutissa vaiheessa kuitenkin me omaiset jäimme tyhjän päälle. Minulle tai lapsille ei tarjottu kriisiapua eikä kukaan edes puhunut aivovammasta. Aloin netistä googlettamaan pään lyömisestä ja pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, että miehelläni oli aivovamma. Vakavan onnettomuuden tapahduttua omainen saattaa mennä tilaan, jossa ei itse kykene toimimaan tai pienenkin asian tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tällöin olisi tärkeää, että hoitohenkilökunta järjestäisi apua myös omaiselle.

Sairaalassa pitäisi olla tietynlainen aivovammatiimi omaisia varten. Lääkäri voisi kertoa faktat vammautuneen tilanteesta, hoitaja kertoa enemmän aivovammasta ja tarjota omaisille keskusteluapua. Sosiaalityöntekijä taas huolehtia alkuvaiheen käytännön asioista. Lisäksi olisi hyvä olla kotiin vietävä infopaketti, josta löytyisi tietoa aivovammasta ja esimerkiksi puhelinnumero, josta voi saada lisää keskusteluapua. Lapset saattavat kokea kriisitilanteet eri tavalla kuin aikuiset ja pystyvät usein olla pitkiäkin aikoja hyvin vahvoja näyttämättä tunteitaan. Myöhemmin lapset saattavat kuitenkin alkaa oireilla ja olisi hyvä, että heidän hyvinvointiaan seurattaisiin pidempäänkin kouluissa ja neuvoloissa.

Myöskin lähipiiristä muodostuva tukiverkko on aivovammautuneen omaisille erittäin tärkeä alkuvaiheessa. Hoitohenkilökunnan olisikin hyvä varmistaa, että jokaisella on joku läheinen, jonka puoleen voi kääntyä. Itselläni tämä asia oli kunnossa. Omat vanhempani olivat onnettomuuden ensihetkistä aina tähän päivään saakka meidän tukena, lisäksi mieheni omat vanhemmat sekä mieheni sedän perhe, etenkin sedän vaimo.

Mukaan kehittämään

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeesta luin Aivovammaliiton Facebook-sivuilta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tähän hankkeeseen haluan päästä mukaan ja olla auttamassa muita samaan tilanteeseen joutuneita oman kokemukseni pohjalta.

Päällimmäinen ajatus ensimmäisestä työpajapäivästä oli, että hanke on todellakin tarpeellinen ja jokainen aivovammautuneen läheinen on kokenut sen, ettei ole saanut tukea tapaturman akuuttivaiheessa tai ainakin se on ollut hyvin vähäistä.  Nyt jo kovasti odotan lokakuun lopulla olevaa työpajapäivää, jossa me läheiset kohtaamme sairaalamaailman asiantuntijat ja saamme tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Toivon, että yhteisessä työpajassa saamme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja ja pystymme auttamaan toisiamme puolin ja toisin.

Lähdin hankkeeseen mukaan pääasiassa muiden auttamismielessä. Nyt joudun kuitenkin toteamaan, että jo tässä vaiheessa olen itse saanut apua hankkeesta enemmän kuin kuvittelinkaan. Läheiseni onnettomuudesta tulee joulukuussa kuluneeksi 8 vuotta ja vasta tämän hankkeen aikana olen pystynyt sanomaan ääneen niitä asioita, joita varmastikin jokainen aivovammautuneen läheinen on joutunut kohtaamaan tai pitämään yksin sisällään. Tunne on ollut äärimmäisen vapauttava ja toivon, että jakamalla omaa tarinaani, voin auttaa jonkun toisen uuteen mahdollisuuteen!

Kirjoittaja: Maria Hyyppä, Kälviä

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät, läheiset sekä eri kehittämistyöhön osallistuvien tahojen edustajat. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, OLKA-toiminta, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto sekä Aivotalo.

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hanke: intensiivisestä keväästä kohti innostavaa syksyä

Aloitimme Aivovammaliitossa Tukea aivovammautuneen läheiselle -projektin helmikuussa. Asiat lähtivät heti vauhdikkaasti käyntiin ja hankkeen suunnitelma toimi meille hyvänä ohjenuorana. Olemme olleet hankkeen koordinaattorin Julian kanssa alusta asti hyvin innostuneita hankkeesta ja läheisten tukeminen tuntuu merkitykselliseltä kehittämiskohteelta.

Jo aiemmin sosiaali- ja terveysalalla työskenneltyäni läheisten tuen tarve on noussut esille monessa tilanteessa. Suomessa itse sairastunut tai vammautunut saa usein monenlaista tukea ja terveydenhuolto sekä järjestöt tekevät tässä todella hyvää työtä. Kuitenkin läheisten huomioiminen jää monessa kohtaa taka-alalle, vaikka usein läheinen kantaa uuden elämäntilanteen tuomaa taakkaa yhtä lailla. Aikaisemmissa työtehtävissä asiakkaita kohdatessani oli monen uupumuksen ja masennuksen taustalla läheisen sairaus tai muu haastava elämäntilanne. Monet läheiset olivat uupuneet tuon taakan alla, eikä tukea tuntunut löytyvän.

Aivovamman kohdalla asia on myös usein näin. Kun laitoimme sosiaaliseen mediaan sekä suoraan sähköpostijakeluun ilmoituksen, että hankkeeseen etsitään läheisiä mukaan voimavaraistavan tuen kehittämistyöhön, soi puhelin ensimmäisen kerran alle puoli tuntia ilmoituksen julkaisun jälkeen. Ja siitä eteenpäin tuli hyvinkin tiuhaan yhteydenottoja läheisiltä, jotka olivat kiinnostuneita osallistumaan kehittämistyöhön. Tämä jo konkretisoi sitä, miten tärkeä aihe on kyseessä!

Keskustelin kaikkien kiinnostuneiden kanssa ja monet toivat jo heti haastattelussa esille todella tärkeitä näkökulmia läheisten huomioimiseen. Monilla oli kokemus siitä, kuinka tietoa sai ensimmäisen kerran kunnolla vasta kuntoutuksen yhteydessä. Tällöin vamman kanssa oli eletty arkea jo pitkään, joskus jo useita vuosia. Monet mainitsivat luotettavan ja kattavan tietolähteen puuttumisen sekä sen, kuinka on valvonut öitä luettuaan googlettamalla löytynyttä tietoa. Monet sanoivat, etteivät he saaneet mitään tietoa sosiaalietuuksista tai palveluista, kuten henkilökohtaisesta avustajasta. Kerrottiin siitä, kuinka vain sattumalta on ajauduttu vuosien päästä vertaistuen piiriin ja kuinka suuri apu se olisi ollut jo heti alusta alkaen.

Vaikka Suomen erikoissairaanhoito toimii todella hyvin ja olemme onnekkaita siitä, miten hyvin täällä potilaita hoidetaan, on silti aina varaa parantaa. Etenkin läheisten huomioimisessa. Aiemmin mainitsemani kokemukset ja tiedon puute saattavat olla vain osan kohtaamia ongelmia, kun taas toisia on neuvottu ja opastettu alusta asti hyvin. Olisikin tärkeää, että sama tieto ja ohjaus olisi saatavilla asuinpaikasta ja hoitopaikasta riippumatta. Tähän pyrimme myös hankkeen aikana samaan muutosta.

Tämä aihe on otettu hyvin vastaan myös sairaanhoidossa ja olemmekin saaneet kerättyä hienon joukon sairaanhoitajia, muuta hoitohenkilökuntaa sekä eri alojen asiantuntijoita mukaan kehittämistyöhön! On todella upeaa lähteä yhdessä tämän joukon kanssa tekemään kehittämistyötä, jonka kautta toivomme saavamme aikaan konkreettista muutosta läheisten huomioimisessa. Toivomme, että kehittämistyöpajoissa tapahtuu aitoja kohtaamisia ja kaikki osapuolet kuulevat toistensa näkökulmia, joiden pohjalta kehitettävää mallia rakennetaan. Toivomme, että hankkeen aikana kehitettävä malli muodostuu mielekkääksi ja toimivaksi, jolloin sen käyttöönoton kautta on mahdollisuus vaikuttaa läheisten hyvinvointiin ja jaksamiseen.

On todella tärkeää tuoda esille sitä, miten suuri voimavara läheiset ovat vammautuneen tukena ja miten tärkeää on tukea myös heitä. Potilaan kokonaisvaltainen hoito ottaisi huomioon myös läheiset, jotka ovat osa jokapäiväistä elämää ja joiden kanssa arkea jaetaan. Läheisen vammautuminen muuttaa koko perheen ja lähipiirin elämää ja siksi läheiset pitäisi huomioida jo alusta asti antamalla heille kattavasti tietoa tulevaisuuden varalle.

Hankkeessa ensimmäinen kevät on ollut todella antoisa ja syksyllä päästään varsinaisesti kehittämistyöhön kiinni, kun Metropolia-ammattikorkeakoulun kanssa yhteistyössä järjestettävät työpajat alkavat. Siellä hoitohenkilökunta, asiantuntijat sekä läheiset pääsevät yhdessä työstämään asiaa. Emme malta odottaa syksyä, jolloin suunnitelmat alkavat muotoutua konkreettisemmaksi malliksi. Mutta yritetään nyt kuitenkin nauttia kesästä ennen sitä!

Kirjoittaja: Eeva Paavilainen, Projektisuunnittelija, Aivovammaliitto, Tukea aivovammautuneen läheiselle

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät sekä eri kehittämistyöhön osallistuvien tahojen edustajat. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, OLKA-toiminta, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto sekä Aivotalo.

 

Lääketieteellisen tietämyksen mukaan . . .

Eduskunnassa sosiaali- ja terveysvaliokunta käsitteli helmikuussa 2019 yksityisen kansalaisen aloitteen liittyen vakuutuslääkärien velvollisuuteen allekirjoittaa lausuntonsa kunnian ja omantunnon kautta.

Jutussa kävi, kuten olin odottanutkin: valiokunta päätti hylätä kyseisen kansalaisaloitteen KAA 4/2018 sisältyvän lakiehdotuksen. Syynä oli se, että ehdotettu lakimuutos ei ollut mahdollinen, koska kansalaisaloitteessa mainittu laki oli jo vanhentunut.  Tämän vuoksi valiokunnan oli ehdotettava eduskunnalle, että se hylkää kansalaisaloitteen lakiehdotuksen.

Positiivista oli kuitenkin se, että valiokunta teki lausumaehdotuksen: eduskunta edellyttää, että valtioneuvosto valmistelee esityksen vakuutuslääkärijärjestelmän epäkohtien korjaamiseksi ja antaa eduskunnalle ehdotukset lainsäädännön muutoksiksi vuoden 2020 kevätistuntokaudella. Tässä yhteydessä on selvitettävä vakuutuslääkäreiden lausuntojen muotovaatimusten kirjaamista lainsäädäntöön.

Eduskunta voi tietenkin päättää aivan muuta.  En kuitenkaan usko sen niin tekevän, koska tätä asiaa on nyt vatvottu jo Lipposen hallituksen ajoista saakka ja silloin tehdyt ”lehmänkaupat” eivät voi enää olla vaikuttavana tekijänä tässä vakuutusyhtiöiden ylivallassa. Tämä on työkyvyn poistaneen vamman saaneen ihmisenkannalta tärkeää.

Päätöksestä huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa se, että vakuutusyhtiön lääkäri esittää eläke- ja muiden asioiden ratkaisemiseen liittyvät arvionsa nimenomaan lääkärin ominaisuudessa ja vastaa antamistaan arvioista ammatinharjoittamisvastuunsa perusteella. (Ammattihenkilölaki 23 pykälä).  Tätä eivät varmaan kaikki vakuutuslääkäritkään ilmeisesti aina ymmärrä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vakuutuslääkäri on laillisessa vastuussa tekemisistään ja lausunnoistaan ja hänen toiminnastaan voi valittaa.

Myös oikeusasiamies on todennut, että vakuutusyhtiön lääkäri esittää eläke- ja muiden asioiden ratkaisemiseen liittyvät arvionsa nimenomaan lääkärin ominaisuudessa.  Tätä ”ominaisuudessa” roolia ei siis ole rajattu terveyden- ja sairaanhoidossa toimimiseen.

Edelliseen liittyen ote – Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 28.6.1994 / 559:

”Jos terveydenhuollon ammattihenkilö ammattitoiminnassaan on menetellyt vastoin lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä taikka syyllistynyt tehtävässään muutoin virheellisyyteen tai laiminlyöntiin eikä virheellisyys tai laiminlyönti ole sen laatuista, että häntä olisi syytettävä tuomioistuimessa, Valvira voi lain 33 pykälän mukaan antaa hänelle kirjallisen varoituksen.”

Surkuhupaisaa on se, että näitä ”ilmiantoja” Valviralle on viimeiset vuodet tietoni mukaan tehty potilastyötä tekevistä lääkäreistä enemmän kuin vakuutuslääkäreistä.  Lienee itse kullakin peiliin katsomisen paikka.

Kyseinen aloite on siis saanut aikaan positiivisen tuloksen siitäkin huolimatta, että se hylättiin.  Kuljemme kohti vakuutuslääkäreiden mielivallan loppumista pienin, mutta toisaalta vakain askelin. Oikeus voittaa aina – ennemmin tai myöhemmin.  Suuri kiitos aloitteen tekijälle.

Perustelut unohtuvat?

Vakuutuslääkärin tulee aina merkitä perustelu päätökseensä evätä eläke, korvaus tai kuntoutus. Tässäkin olemme tilanteessa, jossa kaikki vakuutusyhtiön lääkärit eivät tätä joko tiedä – tai tietävät ja eivät välitä. Mielestäni vakuutuslääkärin ammattiosaamiseen kuuluu halu ja kyky perehtyä mm. korkeimman oikeuden linjauksiin. Korostetaanhan aina vakuutuslääkäreistä puhuttaessa, että he ovat asiantuntijoita ja soveltavat lääketiedettä vakuutuskäytäntöihin.  Mielestäni vakuutussopimus on vakuutussopimus ja lääketiede on lääketiedettä.  Eihän meillä ole esimerkiksi erillistä vakuutusautokolaritiedettä tai matkavakuutustiedettä.

Liian usein vakuutusyhtiön lääkäri – joka ei ole aivovammojen asiantuntija – kävelee hoitavan neurologin ja hänen moniammatillisen tiiminsä käsityksen yli vain toteamalla ”lääketieteellisen näkemyksen mukaan ei …  jne ”.  Näinhän asia ei siis voi olla, vaan tämän vakuutusyhtiön palkollisen tulisi antaa käsitykselleen selkeä ja looginen perustelu. Miksi niin ei tapahdu?

Miten voi olla mahdollista, että kun moniammatillinen tiimi ja/tai useampi aivovammoihin perehtynyt neurologi toteaa vamman ja syy-yhteyden todennäköisyyden, osaa vakuutusyhtiöltä palkkansa saava aivan eri alueen lääkäri kävellä kaikkien yli edes tapaamatta vammautunutta. Kannattaa pysähtyä miettimään tätä, oikeasti.

Tässä kohtaa pitää virkistää muistia: Todennäköisellä lääketieteellisellä syy-yhteydellä tarkoitetaan sitä, että vamman tai sairauden aiheutumista vahinkotapahtuman seurauksena voidaan pitää kaikki arviointiin vaikuttavat tekijät huomioon ottaen todennäköisempänä, kuin sen aiheutumista muusta syystä.

Näin asia on ns. tavallisen kansalaisen mielestä samoin kuin myös Suomen Korkeimman Oikeuden mielestä.  Yksinkertaista – eikö vain? Käytännössä asia ei aina mene näin, ainakaan vakuutusyhtiöltä rahaa saavan vakuutuslääkärin mielestä.  Onko muuten olemassa vakuutusyhtiöiden ja vakuutusoikeuden lisäksi muuta yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, jossa Korkeimman Oikeuden lausunnoilla ja ennakkopäätöksillä ei ole vaikutusta toimintaan ja ajatteluun?

Miksi vakuutusyhtiön lausunto aina sieltä samasta paikasta?

Suomessa on viisi julkisen sektorin aivovammapoliklinikkaa.  Yksi näistä on tulkintani mukaan selkeästi saanut erityisaseman vakuutusyhtiöiden lausuntoautomaattina erilaisissa kiistatilanteissa. Tämä yksikkö ei kuitenkaan edusta osaamiseltaan mitään ylivoimaista suhteessa muihin neljään poliklinikkaan. Olen  huomannut tästä klinikasta parin vuoden takaisen Aamulehden uutisoinnin liittyvän henkilökunnan kiusaamistapauksiin ja potilastietojen virheelliseen käsittelyyn, en erinomaiseen osaamiseen aivovammojen suhteen. Olen myös huomannut, että muutamat kyseisen klinikan henkilökuntaan kuuluvat ovat ainakin aikaisemmin näyttäneet kunnostautuvan kinastelussa Aivovammaliiton Facebook-sivuilla jäsentemme kanssa.

Toivon, että joku astuu esiin ja vastaa siihen, miksi vakuutusyhtiöt tuntuvat tilaavan aivovammoihin liittyvät lausuntonsa pääsääntöisesti tästä yhdestä paikasta.

Lopuksi

Lopuksi haluan todeta tämän: Kun vakuutusyhtiö kieltäytyy korvauksesta sloganin ”lääketieteellisen tietämyksen mukaan” tai mistä tahansa muusta vastoin hoitavan lääkärin esittämää käsitystä olevaa syytä, ei se tarkoita, että vamma olisi taianomaisesti parantunut vammautuneen lukiessa päätöstä. Mitä tapahtuu on se, että vammautuneen elämä muuttuu – kuten olen ennenkin todennut – haasteellisesta erittäin haasteelliseksi.

Timo Kallioja

Aivovammaliitto ry:n hallituksen varapuheenjohtaja

ps.  Tämä on minun blogikirjoitukseni, ei Aivovammaliitto ry:n kannanotto.